Lumottu puutarha

Syksyn valo on ihmeellistä. Se on samanlaista kuin Sormusten Herran kohtauksissa Rivendellistä tai Lothlorienista, haltijoiden ylimaallisen kauniista asuinsijoista. Kultaista, hehkuvaa, lumoavaa valoa, joka muuttaa kaiken hieman surumieliseksi ja kauniiksi.



Tässä lumotussa kultaisessa valossa kylpevät myös vielä vihreät kirsikkatomaatit odotellen punastumista.




Mieheni tarkkailee chilisadon kypsymistä. Vierellä tämän kesän hankinta, viiniköynnös Zilga.



Ja samaiselle miehelle kiitokset tästä kivasta levähdyspaikasta, jonka hän oli naputellut lauantaina kasaan :) Laatat on ihan minun asentamiani, kuten kuvasta voikin päätellä ;) En jaksanut vielä tasoittaa peltomaata niiden alla.. ovat vähän vinksinvonksin.



Pieni metsänkeiju Alisa







Täällä omenapuun lehvien alla on hyvä mietiskellä syntyjä syviä... voi vaikka pudota omppu päähän ja kuten tarina kertoo, siitähän voi syntyä historiallisia oivalluksia =)



Huvimaja on saanut jo lasiseinät ja kattolaudat suojakseen...



Syysleimuja, vanhoja ja uusia ja lempikukkani hortensia. Pihalla kasvaa jo jalohortensioita, syyshortensiaa ja pallohortensiaa. Niitä haluan edelleen lisää!



Tuleeko viidestä meidän onnennumero?











Auringon viimeiset säteet hellivät vielä lapsuuteni lempipuita, koivuja ja korkeita humisevia mäntyjä.

"Salot kuiskivat kieltä jumalten, sitä hongat huminoi. Se rannan tuulisen pauhussa ikisyntyjä haastellen soi. Ja se laulaja ken sitä kuulla saa, sanan satunnaisen vaan, hän on korkean kohtalon valittu mies, hän on valtiaita maan".

Runo on L.M Montgomeryn Emilia-kirjasta, alkuperäistekstin tekijäksi mainitaan muistaakseni Emerson. En jaksa etsiä, menikö suomennos ihan noin, mutta tuo runo tulee aina mieleeni jumalten kieltä humisevista hongista... en haluaisi asua talossa, jonka pihalla ei kasvaisi mäntyjä. Onneksi niitä voin katsella tämänhetkisen kotimme ikkunastakin. Kuusista en pidä, mutta mäntyjä rakastan. Ja lehtipuita ihan kaikkia. En voisi elää puuttomalla pihalla.




Syysillan kauniit pilvet luovat puutarhan ylle taianomaisen tunnelman. Täällä on niin hyvä olla! Haikealta tuntuu aina laittaa hanskat naulaan, hypätä autoon ja lähteä ajamaan rivariasunnolle iltahommiin. Tekisi mieli vaan sytytellä lasten kanssa lyhdyt, hiipiä sisään laittamaan iltapuuro, lukemaan iltasatu ja peittelemään lapset lämpimiin sänkyihinsä ja sitten vielä livahtaa viltin ja höyryävän teekupposen kanssa takaisin lumottuun puutarhaan nauttimaan syksyn salaperäisestä pimeydestä, tuikkivista tähdistä, turvallisesta lyhdynvalosta ja istumaan vaan ihan hiljaa ja kaikessa rauhassa.

Varmasti puutarhan jokainen sopukka vilahtelisi keijuista, menninkäisistä ja muusta pikkuväestä, jotka me toivotamme tervetulleeksi :) Hiiriä emme kaipaa ihan sisään asti kuitenkaan... Mutta kiiltomatoja soisimme puutarhamme polkuja valaisemaan.

Olen kerran nähnyt miten metsä jalkojeni juuressa tuikkii vihreänä kiiltomadoista ja sen yllä tuhannet tähdet sysimustalta taivaalta vastaavat niiden tuikintaan... maan ja taivaan raja oli hämärtynyt ja tuntui kuin leijuisi jossain toisessa ulottuvuudessa. Siinäkin yksi syy lisää rakastaa syksyä!

Nauttikaa värien hehkusta ja kotipesän lämmöstä ja sytytelkää kynttivät valaisemaan, jos pimeä tuntuu pelottavalta :)